Miten tukea urheilevan lapsen kehitystä ja terveyttä

Nykylasten sukupolvi harrastaa enemmän liikuntaa kuin omat vanhempansa. Silti yhä harvempi lapsi yltää liikuntasuositusten mukaiseen määrään, joka alle 8-vuotiailla on 3 tuntia ja sitä vanhemmilla 1-2 tuntia päivässä, sisältäen vähintään tunnin reipasta ja rasittavaa liikuntaa.

Lapsen fysiologia mahdollistaa tuntikausien leikkimisen ja aktiivisuuden ilman, että hän tuntee väsymystä. Monilla on varmasti muistikuvia, miten lapsena jaksoi pelata pihapelejä koulupäivän päätyttyä pimeän tuloon saakka. Vastaava arkiliikunta on vähentynyt radikaalisti, niin alaikäisillä kuin aikuisilla. Lasten kyyditseminen autolla kouluun ja harrastuksiin on yleistynyt. Äly- ja pelilaitteet kilpailevat huomiosta ja ne on rakennettu niin koukuttaviksi, että ilman rajoittamista lapsi helposti viettää niiden parissa koko päivän sohvalla istuen. Liikkuminen oli ennen ”helpompaa”, sillä muita ajanvietevaihtoehtoja ei juurikaan ollut.

Urheiluharrastus kertoo yleensä lapsen motivaatiosta liikkua ja kehittyä liikkujana. Lajien kesken tekemisen taso, intensiteetti ja treenimäärät kuitenkin vaihtelevat. Joissain lajeissa harjoitukset ja kilpailut vievät 4-6 päivää viikossa jo alakouluikäisellä, jolloin liikunta väistämättä yksipuolistuu. Toisessa ääripäässä harjoituksia on 1-2 kertaa viikossa, mikä ei yksistään riitä kattamaan lapsen liikunnan tarvetta.

Joka tapauksessa pohjat urheilulle pitäisi luoda muualla kuin lajitreeneissä. Liikunnan perustaidot pitävät sisällään muun muassa juoksemisen, hyppäämisen, koordinaation ja motoriset taidot sekä erilaisten välineiden hallinnan. Niitä voi harjoitella monella tapaa osana päivittäistä aktiivisuutta, esimerkiksi luonnossa seikkaillen ja kiipeillen. Lisäksi nuori urheilija tarvitsee hyvän kestävyyskunnon, jotta hän jaksaa treeniarkea niin fyysisesti kuin henkisestikin ja kehitystä lajissa voisi tapahtua. Peruskestävyys on kaiken lähtökohta, ja se rakentuu nimenomaan päivittäin toistuvasta kevyehköstä liikkumisesta - kuten välimatkojen kulkemisesta jalan tai pyöräillen.

Jos perheen taloudelliset ynnä muut resurssit antavat myöten, urheilevan lapsen olisi optimaalisinta harrastaa vähintään kahta eri lajia peruskoulun päättymiseen saakka. Tuolloin fyysinen kuormitus vaihtelee enemmän viikon aikana, vaikka liikunnan kokonaismäärä olisikin isompi. Ja vaikka kummassakin lajissa tehtäisiin esimerkiksi loikkaharjoittelua, eri valmentajat teettävät sen eri tavoilla, jolloin keho saa erilaisia ärsykkeitä. Vaihtuvat harrastuspiirit opettavat myös eri lailla sosiaalisia taitoja – joukkuelajeissa korostuu kommunikaatio samanikäisten kanssa, yksilölajeissa painotus on taas vuorovaikutuksessa valmentajan kanssa. Monilajisuuden tuoma vaihtelu voi myös parantaa harrastusmotivaatiota, kun kaikki päivät eivät kulu saman tekemisen ja samojen ihmisten parissa.

Monilajisuus ja monipuolinen arkiliikunta ehkäisevät rasitusvammoja. Kaikki lajit vaativat omanlaistaan toistoharjoittelua, joka kuormittaa kehon tiettyjä osia yksipuolisesti. Kasvuikäisten tyypillisin rasitusmurtuma tulee lannerangan alimpiin nikamiin ja riski sille on suurimmillaan murrosiän kiihkeän kasvun aikaan. Monipuolisen liikunnan lisäksi rasitusvammojen riskiä pienentää viikoittainen lepopäivä omasta lajista, riittävä yöuni sekä monipuolinen ja kovaa energiankulutusta vastaava ravinnon saanti.

Lasten liikunnan ja urheilun osalta kultainen keskitie on tällä hetkellä valitettavan kaukana. Entistä useampi lapsi liikkuu liian vähän, ja toisaalta urheilua harrastavat treenaavat liikaa yhtä lajia suhteutettuna kokonaiskuormitukseen. Useamman lajin ”monitaiturit” ja ”ikiliikkujat” ovat yhä harvinaisempia. Vanhempana pystyt kannustamaan lasta aktiiviseen elämäntapaan esimerkin voimalla. Monilajista harrastamista kannattaa suosia, sillä se turvaa terveyttä ja motivaatiota liikkua. Ennen kaikkea, voit tukea lapsen luontaista halua liikkua ja auttaa löytämään liikunnan ilo jokaisesta päivästä.

KuLTun blogisarjaa jatkoi Marianne Kosonen, liikuntalääketieteeseen erikoistuva lääkäri, KuLTu